Nyt kun minulla on lapsi jo vuoden ikäinen, olen alkanut pohtimaan, mikä minusta tulee isona? Eli mihin ammattiin kouluttautuisin ja mikä olisi sellainen unelma ammatti?
Mun pää lyö tyhjää.
Minun työhistoria on aika lyhyt ja yksinkertainen. Olen tehnyt laulajana hommia.
Sillä ei todellakaan pääse rikastumaan, eikä juuri tienaa mitään, mutta rakkaudesta lajiin ollaan menty aika lujaa.
Minusta on aika hurjaa, kuinka nuoren pitää päättää 15-vuotiaana mitä elämällään tekisi. Menetkö lukioon vai opiskeletko ammatin? Todella moni valitsee ammattikoulun nykyään. Silloin kun minun piti päättää mitä haluan tehdä, tosi moni meni lukioon. Koska kaikki siistit tyypit meni lukioon. Nykyään on aika tosi siisti tyyppi, jos tietää noin nuorena mitä haluaa tehdä työkseen.
Tai kyllähän mie tiesin. "Musta tulee laulaja." Jep.
Osallistuin peruskoulun jälkeen laulukilpailuun, jonka voitin. Mulle luvattiin levytys-sopimus.
"laulat iskelmää, sulle tehdään biisit, muutat Helsinkiin" Oikeasti, mie sanoin äitille, että en halua muuttaa yksin helsinkiin. Enhän mie tunne sieltä ketään, enkä mie halua laulaa iskelmää. Mie olin vasta 16-vuotias.
En mennyt.
Aloitin keikkailut lapissa. Tein kaksi vuotta keikkoja ympäri lappia ja käytiin me etelässäkin keikalla. Meidän ensimmäinen keikka bändin kanssa oli levy-yhtiökeikka. Tämä oli eri yhtiö kuin eka.
"vaihdat bändin soittajat, me tehdään sulle biisit ja laulat suomalaista poppia."
Ei ollut mun ajatus tämä. Me mentiin poikien kans studiolle ja tehtiin englannin kielisiä biisejä. Ne oli ihan mahtavia, muttei kelvannu levy-yhtiölle. Piti tehdä suomeksi.
Me pakattiin kamat ja tultiin takasin kotiin kasvamaan.
Yksi meidän bändistä teki meille biisejä. Me esiinnyttiin Simerockissa, hullu poro areenalla ja monissa muissa paikoissa. Hitsi meillä oli hyvä bändi ja mahtavat keikat! Jussa, Sipo, Marko, Teemu, Tomi, Ville, Ville, Joonas, välillä Lauri kävi tuurailemassa.
Synisti jatkoi biisien tekemistä. Kieli vaihdettiin suomeen ja me keikkailtiin ja treenattiin. Demoteltiin biisejä.
Meidän biisinikkari/synisti/mun silloinen poikaystävä muutti Helsinkiin. Pääsi opiskelemaan. Meidän bändihommat siirtyi sinne. Meidän oli pakko saada soittajia sieltä, sillä osa meidän bändin soittajista jäi rovaniemelle. Niiden omat jutut oli siellä.
Pian meillä oli hyviä biisejä ja uudet soittajat bassossa ja rummuissa.
Sitten tuli ero ja tulin takaisin kotiin Rovaniemelle. Keräilin itteäni ja mietin, mitä ihmettä teen. Onneksi pojat löysi uuden laulajan ja sai toteuttaa sen, mikä meidän suurin toive silloin oli. Ne sai levytyssopimuksen. Se teki helvetin kipeää, mutta samalla olin onnellinen poikien puolesta. Teki aika monesti tiukkaa, kun aukasin radion ja siellä kuului tämän bändin laulu.
Mie päätin osallistua Idolssiin. Se oli kokemus, mutta teatteriviikonlopun jälkeen kun minut valittiin semifinaaliin ja mun olisi pitänyt jäädä helsinkiin.. No, tuli aika kova koti-ikävä. Sieltähän mie olin vasta lähtenyt kassit kainalossa ja heittänyt kahden vuoden suunnitelmat ja unelmat. Koko helsinki muistutti minua pitkään siitä.
Tein keikkoja kuitenkin täällä lapissa. Coverhommia. Lauloin paikallisessa bilebändissä yhden vuoden. Me tehtiin aika mukavasti keikkoja. Silti jollain tavalla kaikki mennyt ahdisti mua niin paljon, että mun oli useasti todella vaikeaa nousta lavalle. Minua pelotti ja jännitti niin paljon, että itkin ja tärisin ennen keikkoja. Bändin miehet varmaan oli lopen uupuneita mun jännittämiseen.. Toisaalta helsingistä lähtemisen jälkeen mun "laulaja itsetunto" oli ihan nollassa.
Vuonna 2014 jouluna jäin pois keikkahommista. Muistan, kun tein viimeistä keikkaa tonttukuteet päällä ja mua vaan oksetti ja paleli. Kiroilin Jarnolle, että jumankekka mikä mua vaivaa. No, raskauspahoinvointi.
Nyt 2 vuotta myöhemmin, kun lapsi on jo ihan sopivan iso, haluaisin palata työelämään.
Bändihommat olis kivoja, harrastuksena. Pääsääntöinen ammatti ihan hukassa. Mikään ei tunnu omalta. Vinkkejä?
