Mutta tämä aika, ennen kuin olen tullut raskaaksi on ollut mulle super rankkaa välillä. Mie halusin jo ensimmäisen poikakaverin kans lapsen, hah, onneksi ei kuitenkaan ollut silloin ajankohtaista. Ei sillä, mutta nyt mun vauvalla on maailman paras mahdollinen isä, mitä vaan voi lapsella olla. Enkä siis vähättele muita isejä ollenkaan. Okei no joitain saatan.
Kun mentiin naimisiin kesällä 2013, halusin heti nyt tässä vauvan, mutta silloin J oli sitä mieltä, että ei vielä. Me käytiin sen takia monet monet keskustelut ja itseasiassa se ajoi osittain meidän suhteen kriisiin. Mie halusin perustaa perheen, mutta mies ei ollut vielä valmis. Tiedättehän te tämän kuvion. Annoin asian olla, silti iltaisin ja päivisin ja öisin mietin ja haaveilin omasta pienokaisesta.
Mun sisko sai pienen pojan sitten kesällä 2014 ja se osittain pahensi ja helpotti mun vauvakuumetta. Samalla J huomasi, kuinka olisikaan ihana kun olisi oma pieni käärö.
Sitä kun kovasti haluaa vauvan ja sitä yrittää, ei sitä sitten kuulu eikä näy. Sekin oli hemmetin rankkaa. Sitte mie luovutin. "Maailmaan ei haluta mun vauvaa, ihan sama. Ei minusta olisi edes siihen." Tuntui, että kaupungilla kaikilla oli oma vauva ja multa kysyttiin kokoajan milloin meille tulee vauva. Eräs nainen kysyi " Joko te oletta Jn kanssa vauvaa haluamassa?" silloin ekan kerran sanoin surullisenvihaisesti, että "kyllä, mutta lapsia ei tehdä, niitä saadaan."
Sitten se päivä koitti. Ja nyt mun masussa kasvaa meidän pienokainen.
Tämä vauva on niin suuresti toivottu ja haluttu, että mie olen ehkä mennyt vähän sekaisin tästä. Hamstraan vaatteita ja hypistelen niitä itsekseni. Puhun ja laulan vauvalle massuun päivittäin ja luulen ehkä välillä olevani jopa vähän höpsähtänyt. Tai no niinhän mie olen. Ainakin voin sanoa pikku Blle, että hän on todella toivottu ja haluttu lapsi. Oikeastaan en ole halunnut ikinä mitään niin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti